Ylen MOT-ohjelma on tänään julkaisemassa ohjelman vaalirahoituksesta. Minä olen yksi ohjelmaan haastatelluista kansanedustajista.
Mistä on kyse?
Vuoden 2015 eduskuntavaaleihin sain 5 000 euron rahoituksen kiinalaiselta liikemiestuttavaltani. Kun myöhemmin aloin eduskunnassa aktivoitua vienninedistämistyössä suomalaisten yritysten hyväksi Kiinaan suuntaan, tarvitsin luonnollisesti myös kiinalaisia kontakteja. Maksoin selkeyden vuoksi kiinalaiselta yrittäjältä saamani tuen takaisin vuoden 2016 lopussa. Tuki siis muuttui lainaksi, ja ilmoitin asian Vaalirahoitusvalvontaan. Takaisinmaksu ei ollut pakollista. Kyseessä oli henkilökohtainen varotoimi.
Vaalirahoituslain mukaan lahjoittajien nimet ovat julkisia, jos lahjoitettu summa on yli 1500 euroa, ja lainanantajien nimet eivät ole julkisia ilman lainanantajan suostumusta. MOT:n mielestä lainanantajien nimien ilmeisesti pitäisi olla julkisia, ja ohjelma kritisoi minua ”porsaanreiän” hyödyntämisestä. Olen kuitenkin ilmoituksissani toiminut lain mukaan. Siinä, että otan lainaa ja lahjoituksia vastaan vaalikulujen kattamiseksi, ei ole mitään omituista tai tavallisuudesta poikkeavaa.
MOT:n toimittaja Kirsi Skön nauhoitti minulta salaa puhelinkeskusteluja ja tapaamisen, joissa taustoitin hänelle asiaa hyvinkin laajasti ja pyrin kuvailemaan tilanteen. Saatuani vehkeilyn selville kieltäydyin antamasta haastattelua lainkaan. Tällöin hän antoi ymmärtää käyttävänsä ääninauhoja TV-ohjelmassa, jos en anna videohaastattelua. Sekä videohaastattelusta että puhelinkeskustelusta voi syntyä outo kuva, jos kommenttini ovat irrallisia, eikä sanomani ydintä tuoda esiin. MOT:n toimitus ei noudattanut toimittajan eettistä koodistoa.
Vaalit ovat kalliita, näkyvyys ei ole ilmaista. Vaalirahoitusvalvonnan sivuilta voi käydä tarkistamassa viime vaalien rahoitukseni, kuten myös kaikkien niiden ehdokkaiden, jotka ovat sinne tukensa ilmoittaneet.
Hutkivaa journalismia
Paljon on ollut puhetta siitä, että Suomeen tarvittaisiin tutkivaa journalismia klikkijournalismin sijaan. Allekirjoitan tämän lämpimästi. Uskon, että suomalaisilla toimittajilla olisi myös kyky kaivaa entistä enemmin esiin yhteiskunnan todellisia epäkohtia avuksi myös meille päättäjille, jotta voimme niitä korjata. Sen sijaan, jos niin kutsuttu tutkiva journalismi tarkoittaa vikojen luomista sinne, missä niitä ei ole, niin se ei pitkän päälle herätä mitään kunnioitusta. Ei varsinkaan yritysten keskuudessa, jos tarkoitus on Suomessa toimivia yrityksiä leimata vaalivaikuttajiksi ja pyrkiä pilaamaan heidän uskottavuuttaan.
Mika Niikko